Aerodynamiikan esiinmarssi
Chryslerin ja Fordin kaksintaistelu Pohjois-Amerikan vakioautojen kilpasarjan NASCAR:n herruudesta johti vuosina 1969 ja 1970 autojen korien aerodynamiikan äärimmäiseen korostumiseen, vauhtien nopeaan nousuun ja katsojien kannalta lajin kautta aikain hurjimpiin kilpailuihin.
Vielä 1960-luvun alussa NASCAR-osakilpailuja voitettiin raa’alla voimalla. Mitä enemmän tehoa kilpa-autojen moottoreista saatiin irti, sitä suuremmalla todennäköisyydellä kuljettajalla oli allaan voittaja-auto. Sarjan nopeimmilla radoilla suorituskyvyn rajat alkoivat kuitenkin tulla vastaan. Nopeuksien noustessa 170 mailiin tunnissa, alkoivat autot käyttäytyä radalla epävakaasti. 1960-luvun puolivälissä sarjassa tehtiin myös sääntömuutoksia, jotka johtivat siihen, että Chryslerin piti pärjätä 426 Hemillään ja Fordin Boss 429 V8-moottorillaan.
Moottorien kehitystyö toki jatkui edelleen, mutta kävi kokoajan kalliimmaksi eivätkä tehot enää kasvaneet merkittävästi. Niinpä autonvalmistajat käänsivät katseensa auton muiden osien suorituskyvyn parantamiseen, jotta autoista saataisiin pienemmällä taloudellisella panostuksella enemmän irti.
Aero Warriors - muskeliautojen eliittisarja
Aerodynamiikan lakien ymmärtämisestä ja soveltamisesta NASCAR-autojen korien muotoiluun tuli 1960-luvun lopussa Chryslerin ja Fordin välisen kaksintaistelun uusi rintamalinja, jolla käytiin aggressiivista kilpailua ratojen herruudesta. Näin sai alkunsa aerodynaamisen sodan aikakausi, Aero wars.
Aerodynamiikan kehittäminen oli moottorien kehitystyötä edullisempaa, mutta NASCAR:n uudet luokittelusäännöt merkitsivät sitä, että aerodynaamiseksi kehitetyistä radoille tarkoitetuista malleista tuli valmistaa yleiseen myyntiin vähintään 500 yksilöä. Autojen tuli luonnollisesti täytää myös lajin muut tekniset vaatimukset. Pitkä aerodynaaminen kori ja sääntökirjassa määritelty akselinväli eivät ehkä ole kaunein yhdistelmä, mutta radalla kombinaatio toimi.
Aero Warriors on lisänimi neljälle Aero wars -vuosien muskeliautolle, jotka Dodge, Plymouth, Ford ja Mercury kehittivät 1969 ja 1970 vuosien NASCAR-radoille. Autot pohjautuivat vakioautoihin, mutta niissä oli huomattavia aerodynaamisia parannuksia koreissa. Vuosina 1969 ja 1970 ajetuista 102 NASCAR-osakilpailusta Aero warriors -autoilla voitettiin peräti 73 kilpailua.
Ford Torino Talladega
Fordin leirissä ensimmäinen Aero warrior -auto oli 1968/9 Ford Torino Talladega. Torino oli jo valmiiksi fastback-korinen auto, joten Talladega malliin lisättiin ilmanvastuksen pienentämiseksi vain pidempi, hieman pyöristetty keula. 1968/9 Torino Talladegaa kutsutaan osin myös nimellä Torino Cobra.
Syy kahteen eri mallinimeen on autojen keulalle asennetussa moottorissa. Torino Talladegan Boss 429 -moottori oli NASCAR:n sääntöjen mukaan kielletty vuoden 1969 ensimmäisissä kilpailuissa, mutta maaliskuussa 1969 sen käyttö Torino Talladegan keulalla sallittiin. Niinpä ensimmäiset Talladegat varustettiin jollain muulla kuin Boss 429 -moottorilla. Näitä autoja kutsutaan usein Ford Torino Cobriksi.
Mercury Cyclone Spoiler II
Seuraava Aero Warrior -malli oli 1969 Mercury Cyclone Spoiler II. Cyclone oli Torinon kanssa lähes identtinen, ainoat suuret muutokset olivat keulan maski ja takavalot.
Mercuryn NASCAR-luokitteluautot ovat nykyään erittäin harvinaisia, mutta yksi autoista on saatu Suomen autokantaa komistamaan. Kuvan yksilö oli esillä vuoden 2018 American Car Showssa Helsingissä.
Dodge Charger Daytona
Chryslerin ensimmäinen Aero warrior -auto oli Dodge Charger Daytona, joka poikkesi vakiomallista jo paljon Fordin malleja enemmän. Auton keulaa oli muotoiltu radikaalisti ilmanvastuksen pienentämiseksi ja taakse asennettiin suuri takasiipi pitämään perä tiukasti asfaltissa suurissa nopeuksissa. Koria jouduttiin vahvistamaan siiven alta reilusti, sillä muuten siiven tuottama downforce olisi rutistanut auton takaosan kasaan.
Autoa valmistettiin 505 kappaletta. Daytona mallin hinta jälleenmyyjällä vuonna 1969 oli 3860 dollaria. Sillä sai kilpa-auton katuversion, jota vauhditti seitsemänlitrainen 426 HEMI, joka tuotti 425 hevosvoimaa.
Plymouth Road runner Superbird
Viimeinen ja kenties kaikkein tunnetuin Aero warrior -auto oli 1970 Plymouthin Road runner malliin perustunut Superbird. Superbirdeja valmistettiin 1935 kappaletta ja niitä lähetettiin myytäväksi jälleenmyyjille joka puolelle Amerikkaa. Menestys kuluttajakaupassa jäi NASCAR-voitoista huolimatta vähäiseksi. Superbirdiä pidettiin muotojensa vuoksi rumana ja arkiajoon epäkäytännöllisenä autona.
Valtavien takasiipiensä johdosta Moparin Aero warriors -autoja on myös kutsuttu Winged Warriors -autoiksi (Siivelliset soturit).
Dodge Charger 500
Näiden neljän edellämainut auton lisäksi usein myös Aero wars -aikakautta ennakoinut Dodge Charger 500 lasketaan kuuluvaksi Aero warriors -eliittiautojen joukkoon. Vuonna 1968 esitelty Dodge Charger oli niin suuren yleisön kuin Hollywoodinkin mieleen. Bullittissa toista pääroolia esittänyt 1968 Dodge Charger myytiin käsistä, mutta kilparadoille autosta ei ollut.
1968 Chargerin tuulitunnelitulokset olivat katastrofaaliset. Auto ei olisi NASCAR-nopeuksilla pysynyt kiinni radan pinnassa ja kuljettajan hallittavissa. Korjatakseen Chargerin aerodynaamisia puutteita autosta rakennettiin Dodge Charger 500 malli. Charger 500 ehti aina tuotantoon saakka, mutta sillä ei koskaan kilpailtu NASCAR-sarjassa, vaan vallankumouksellisempi Dodge Charger Daytona otti sen paikan.
200mph haamuraja ja ruumiita ovaaliradoilla
Aero warrior -autot nostivat NASCAR-osakilpailujen nopeudet lähelle 200mph haamurajaa. Mestariksi vuonna 1969 Ford Torino Talladegalla ajanut David Pearson oli ensimmäinen kuljettaja, joka Talladega 500 -kilpailun aika-ajokierroksellaan rikkoi 190mph (305km/h) keskinopeuden.
Huippunopeudet kasvoivat paljon nopeammin kuin kuljettajien ja katsojien turvallisuus. Moni tunnettu kuljettaja menetti 1960-luvun loppupuolen kilpailuissa henkensä ja usea merkittävä kuljettaja lopetti riskien takia uransa. Lehdistö raportoi ahkerasti radoilla tapahtuneista kuolemaan tai loukkaantumiseen johtaneista onnettomuuksista. NASCAR:n johdon mielestä lajin kehitys ei edennyt oikeaan suuntaan, vaan jotain olisi tehtävä.
Turvallisuuden ohella toinen NASCAR:n johtoa huolestuttanut tekijä oli lajin kustannusten karkaaminen käsistä. Autojen kehitystyö oli vuosi vuodelta kalliimpaa. Detroitin suurilla autonvalmistajilla oli budjetit, joista yksityistiimit eivät voineet uneksiakaan. Niinpä Aero warriors -vuosina kilpailuja voittaneiden tiimien määrä väheni nopeasti ja NASCAR uhkasi muuttua kahden suuren autonvalmistajan väliseksi taistelutantereeksi.
Bill France vihelsi pelin poikki
Kirjassaan ”Supercars, The Story of the Dodge Charger Daytona and the Plymouth SuperBird” Frank Moriarty on haastatellut sekä kuljettajia että autonvalmistajien edustajia, jotka osallistuivat vuosien 1969 ja 1970 NASCAR sarjaan. Tässä muutama lainaus haastatteluista.
Larry Rathgeb, Dodgen kilpa-autojen suunnittelusta vastannut insinööri:
Miksi NASCAR oli niin päättäväinen halutessaan sulkea eksoottiset siipiautot sarjasta ulos? NASCAR:n toimitusjohtaja Bill France Sr. pelkäsi menettävänsä kontrollin sarjaansa ja vei siksi sääntömuutokset läpi. Hän ei kestänyt suurten autonvalmistajien pomojen läsnäoloa omissa kilpailuissaan. Hän halusi päästä meistä eroon. France ei kestänyt sitäkään, ettei hänellä ollut kuljettajiin mitään valtaa, vaan kuljettajilla oli sopimukset autonvalmistajien kanssa. Niinpä hän sysäsi autonvalmistajat pihalle.
Dodgen PR-johtaja Frank Wylie:
Olisimme jatkaneet mielellämme. Käytimme paljon aikaa ja resursseja saadaksemme reilun mahdollisuuden voittaa. Kun saavutimme huipun, sääntöjä muutettiin ja meidät haluttiin raivata ulos lajista. Se oli meille kova isku vasten kasvoja ja siksi käänsimme katseemme muualle. Siirryimme pian kiihdytyskilpailujen pariin.
Richard Petty, NASCAR:n kautta aikain menestynein kuljettaja, Aero wars -aikakauden toinen tähtikuljettaja David Pearsonin ohella:
Detroit kontrolloi NASCAR:ia. Joka viikko Detroitissa kehitettiin Aero warriors autoihin jokin uusi kikka, eikä NASCAR pysynyt perässä. NASCAR päätti, että he eivät edes halunneet yrittää pysyä autonvalmistajien perässä, vaan sanoivat: tämä on meidän pelimme. Teidän tulee pelata meidän säännöillämme. Me määrämme miltä pelivälineiden tulee näyttää eikä toisinpäin.
Se, mikä alkoi vuonna 1949 vakioautojen kilpasarjana, oli kehittynyt sarjaksi, jossa rataa kiersivät siipiautot, joilla oli suipot keulat ja perät ja suuret siivet. Jos autojen kylkiin ei olisi kirjoitettu valmistajan nimeä Plymouth, Dodge tai Ford, eivät katsojat edes olisi tienneet mistä autosta on kysymys. Niinpä niiden täytyi olla prototyyppiautoja. Bill France tiesi, että tilanne oli karkaamassa liian kauas vakioautoista, eikä hän halunnut sitä.
Aero wars -aikakauden loppu
Vuonna 1949 alkunsa saaneen NASCAR:n juuret ovat puhtaasti vakioautoilla käydyissä kilpailuissa. Ensimmäisinä vuosina autot olivat sekä tekniikaltaan että ulkonäöltään samanlaisia, kuinka minkä tahansa amerikkalaisen pikkukaupungin jälleenmyyjän autoliikkeessä myynnissä olleet mallit. NASCAR-kilpailuissa lähtöviivalla oli autoja, joihin kuka tahansa tavallinen amerikkalainen palkansaaja saattoi samaistua. Tässä juuri oli myös lajin räjähdyksenomaisesti levinneen suosion salaisuus. Aero warrior -autot rikkoivat tämän perinteen.
Mutta oli Aero wars -aikakauden kieltämiselle toinenkin, poliittinen syynsä. General Motors oli 1970-luvun vaihteessa maailman suurin autovalmistaja. NASCAR-ratoja GM oli kiertänyt Chevrolet ja Pontiac malleilla aina vuoteen 1962 asti. Sen jälkeen suurimman valmistajan kiinnostus sarjaan oli hiipunut. NASCAR:n johto halusi saada General Motorsin takaisin kilpailuihin mukaan. Chryslerin ja Fordin tähtitieteellisen kalliiksi karannut Aero warrior -autojen kehitystyö oli siksi keskeytettävä. Chryslerin ja Fordin etumatka General Motorsiin oli niin suuri, ettei GM tahtonut lähteä kilpailuun mukaan.
Sääntömuutoksilla Chryslerin ja Fordin Aero warriors -autot pakotettiin ulos lajista. GM palasi pian muutosten jälkeen lajin pariin, mutta kolmen suuren kamppailua ei radoilla nähty, sillä sekä Chryslerin että Fordin kiinnostus hiipui ja molemmat autonvalmistajat jättivät NASCAR-sarjan. Plymouth rakensi Superbirdistä vielä vuoden 1971 sääntöjen mukaisen prototyypin, mutta tuotantoon asti auto ei koskaan päätynyt. Aero wars -aikakausi päättyi lähes yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.
Aero warrior -autot ovat haluttuja keräilykohteita
NASCAR:n luokittelusääntöjen johdosta kilpailuihin osallistumiseksi autoista olisi rakennettava vähintään 500 yleiseen myyntiin tarkoitettua yksilö. Kaikkein eniten valmistettiin Plymouth Superbirdeja, vähiten Mercury Cyclone Spoiler II autoja. Kaikenkaikkiaan Aero warriors -autoja arvellaan olevan edelleen noin 3000 kappaletta jäljellä.
Suomeenkin on tiensä löytänyt ainakin yksi 1970 Plymouth Superbird ja 1969 Mercury Cyclone Spoiler II. Ehkä useampikin Aero warrior?
Kuvat: Ford Motor Company, Fiat Chrysler Automobiles, Flickr.com, Wheels.fi toimitus
Lähteet: Frank Moriarty, The Story of the Dodge Charger Daytona and Plymouth SuperBird, Wikipedia, NASCAR.COM, Aerowarriors.com
Teksti: Kai Lappalainen
