Sunnuntaiaamu 1950-luvun Kaliforniassa. Päivä, jota olet malttamattomana odottanut koko viikon. Olet käyttänyt kaiken vapaa-aikasi pihatielläsi sormet rasvassa katuautosi uutta pakosarjaa asentaen ja polttoaineensyöttöä säätäen naapurisi äänekkäistä vastalauseista välittämättä. Auringon ensisäteiden valaistessa nukkuvaa lähiötä pakkaat takakonttiisi hieman evästä, täytät kylmälaukun jäillä ja nostat kyytiin muutaman oluen. Käynnistät autosi moottorin ja suuntaat kohti etelää, appelsiinilehdoista nimensä saanutta Orange Countya.

Ajat hiljaisuudessa loputtomalta tuntuvien papupeltojen halki, Santa Anan keskustan läpi kauas Los Angelesin laitamille. Siellä täällä näet farmin, sitten muutaman asuintalon, mutta tunnet olevasi kirjaimellisesti keskellä ei mitään. Arvaamatta jostain kaukaisuudesta korviisi alkaa kantautua polttomoottoreiden yhä voimistuva jylinä. Lentokentän merkki tien varrella saa sinut kääntämään katseesi taivaalle, mutta turhaan. Potkurikoneiden sijaan silmiäsi häikäisee Kalifornian pilvettömältä taivaalta polttavan kirkkaana paistava aurinko.

Valtatien 101 varrelle pystytetyn kyltin kohdalta käännät keulan oikealle. Jylinä voimistuu ja pian jonotat satojen muiden kanssa pääsyä Orange Countyn lentokentän käyttämättömälle kiitoradalle.

Yleisöön vai radalle? – kysyy sinulta portilla päivystävä mies ja jatkaa: Katsojat maksavat 50 senttiä, kuljettajat dollarin.

Varttimailille tietysti! – vastaat, annat miehelle dollarin ja saat käteesi numeroidun lipun.

Varikkoalue löytyy kääntöpaikalta kiitoradan päästä, portinvartija päättää ja viittoo sinua kädellään siirtymään portilta ripeästi eteenpäin, sillä jono takanasi kasvaa.

1950-luku oli Amerikassa autoistumisen vuosikymmen. Toisen maailmansodan jälkeinen nopea talouskasvu, teknologian kehitys, amerikkalaisen keskiluokan ja kuluttajan synty nostivat autojen myyntikäyrät pilviin. Vuoteen 1960 mennessä yli 80% amerikkalaisista perheistä oli vähintään yksi auto, monilla perheillä useampikin.

Sotavuosina vauhtiin ja vaaraan tottuneet nuoret miehet olivat kotiin palattuaan alkaneet virittää autojaan ja järjestää öisin kaupunkien laitamilla laittomia kiihdytyskilpailuja. Hot rod -kulttuuri syntyi ja valtasi pian koko Amerikan. Kehityksellä oli myös kääntöpuolensa. Voiton- ja vauhdinhuuman ohella kadulle piirrettyjen viivojen takana nähtiin rajuja onnettomuuksia ja moni nuori menetti kisoissa henkensä.

Orange Countyn Elks Lodge veljeskunnan jäsenet C.J. ”Pappy” Hart, Frank Stillwell ja Creighton Hunter ymmärsivät, että kiihdytyskilpailut ovat tulleet jäädäkseen, eikä laittomia katuajoja voida määräyksillä estää. Miehet halusivat tarjota nuorisolle turvallisen ympäristön ja paikan ajaa tosissaan kilpaa rakentamillaan ajoneuvoilla öisten katukisojen sijaan.

Kolmikko hankki projektilleen luvan Kalifornian maantiepoliisin johtaja Clifford E. Petersonilta ja Orange Countyn kunnanvaltuustolta. Yrityksensä pääomaksi he sijoittivat tuhat dollaria omia rahojaan ja aloittivat kiihdytyskisoille sopivan paikan metsästämisen. Drag stripin paikaksi valikoitui käyttämätön kiitorata Orange Countyn syrjäisellä lentokentällä. Nykyään kenttä on osa Orange Countyn John Wayne lentokenttää, mutta tuohon aikaan sunnuntaisin kentälle saapui vain muutama lento, joten kiihdytyskilpailuja voitiin järjestää käytännössä keskeytyksettä. Vastineeksi kilpailutoiminnan aloittamisesta OC:n lentoasemalla kentän omistajat halusivat 10% kolmikon keräämistä lipputuloista ja pantin, josta kentän mahdolliset vauriot korvattaisiin.

Santa Ana Drags -kiihdytysrata avautui 19.6.1950 ja oli käytössä lähes vuosikymmenen. Ensimmäinen virallinen kilpailu radalla ajettiin heinäkuun ensimmäisenä sunnuntaina vuonna 1950. Siitä eteenpäin kisoja järjestettiin lähes joka sunnuntai.

Poikkeuksen tekivät vain äitienpäiväviikonloput. Aluksi äitienpäivä-kisatkin yritettiin järjestää. Kisapäivästä nousi niin suuri kohu, että ideasta luovuttiin. Vaimot eivät päästäneet miehiään radalle äitienpäivänä.

National Dragster -lehden haastattelussa vuonna 2001 radan perustanut C.J. "Pappy" Hart sanoi:

Drag racing on ollut olemassa niin kauan, kuin autoja on ollut olemassa. Minun sanotaan keksineen kiihdytyskilpailut, sillä satuin olemaan ensimmäisen, joka perusti kaupallisen kiihdytysradan. Kalifornian Goletassa oli jo hieman aiemmin rata, mutta siellä ei pääsymaksuja kerätty.

Näin tarpeelliseksi saada nuoret pois kisaamasta kaduilta. Se oli liian vaarallista.