Jättiläisten kaataja – 1973 Hillman [Sunbeam] Hunter DL 1725
Britannian autoteollisuuden vastaisku
Britannian ennen niin mahtavasta imperiumista ei 1960-luvun toiselle puoliskolle tultaessa ollut jäljellä kuin menetetyn loiston rippeet viimeistenkin siirtomaiden ja muiden alueiden itsenäistyessä. Vientikään ei vetänyt entiseen malliin. Vuonna 1967 kasvanut työttömyys ja heikko kotimainen kysyntä johti vakauden ja menestyksen symbolina pidetyn vahvan punnan devalvaatioon. Kansakunnan ylpeyttä murennettiin pala kerrallaan.
Devalvaation jälkeisessä masennuksessa Sir Max Aitken, saman nimiseltä isältään Daily Express sanomalehden perinyt entinen toisen maailmansodan lentäjä-ässä, istui kahden lehden toimituksesta vastanneen johtajan Jocelyn Stevensin ja Tommy Sopwithin kanssa pitkäksi venähtäneellä lounaalla. Herrat pohtivat yhdessä keinoja kääntää Daily Expressin kassavirta positiiviseksi, kohottaa kansakunnan mielentilaa ja ennen kaikkea vastustaa käynnissä ollutta Euroopan yhdentymiskehitystä. Rajojen avaamisen sijaan Sir Aitken kannatti tiukkaa protektionismia ja keskittymistä Britannian oman raskaan teollisuuden viennin kehittämiseen.
Lounaan päätteeksi suunnitelma oli valmis. Mikä voisi olla parempi tapa nostaa Britanniaa, kuin esitellä saarivaltakunnan autoteollisuuden saavutuksia järjestämällä 10 000 mailin ralli Lontoosta imperiumin toiselle laidalle Australiaan Sydneyhin?
Vuoden 1968 Lontoo-Sydney maratonralli
Maratonrallin reitti päätettiin vetää Lontoosta Pariisiin, sieltä Torinoon ja edelleen Balkanin halki ja Bulgarian läpi Euroopan rajalle Istanbuliin. Turkista matka jatkuisi Iranin halki Afganistanin pääkaupunkiin Kabuliin, ja sieltä alas Länsi-Pakistanin ja Intian Delhin kautta Bombayhin, nykyisin Mumbaihin. Mumbaista ensimmäiset 72 perille selvinnyttä autokuntaa saisivat jatkaa matkaa laivalla Australiaan, jossa osallistujia odotti raastava kilvanajo valtavan mantereen halki ja lopulta 11 päivän ajon jälkeen maaliviivan ylittäminen Sydneyssä.
Daily Express ja Daily Telegraph toimisivat rallin sponsoreina. Autokuntien etenemistä seuraisivat niin paikalliset kirjeenvaihtajat, kuin autokuntien perässä liikkuvat toimittajatkin. Olosuhteista tulisi paikoin erittäin haastavia, niin kilpaan osallistuville tiimeille kuin toimittajillekin. Voittaja saisi Sydneyssä vaivannäöstä palkinnokseen 10 000 puntaa puhtaana käteen ja takan reunalle 500 punnan arvoisen pokaalin.
Maratonrallin lähtöviivalla nähtiin myös sinivalkoista väriä
Yli 800 autokuntaa lähetti hakemuksen osallistuakseen maailman rankinpana mainostettuun Lontoo-Sydney maratonralliin. Tasan 100 autokuntaa hyväksyttiin kilpailuun mukaan ja lopulta marraskuussa lähtöviivalle Lontooseen saapui 98 autokuntaa.
Brittiläisten merkkien ohella kisaan osallistuttiin mm. Volvolla, Porschella ja jopa neuvostoliittolaisella Moskvichilla. Mukana oli myös suomalaisia ralliautoilijoita. Sinivalkoista voittoakin saatiin jännittää Australian viimeisille erikoiskokeille asti. Pitkään rallin voitosta taistellut Simo Lampinen ylitti maaliviivan Ford Taunuksellaan sijalla 16 ja Rauno Aaltonen toi BMC Austin 1800 autonsa maaliin pitkän rääkin jälkeen hienosti sijalla 5.
Kisan voittajiksi vedonlyöntitoimistoissa veikattiin Australian Fordin Falcon XT GT -malleilla ralliin lähteneitä autokuntia tai Citroënin rallipoluilla menestyneitä DS-malleja. Toisin kuitenkin kävi. Altavastaajana ralliin lähtenyt Daavid yllätti Goljatin, kaatoin rallimaailman jättiläiset ja koko rallia seuranneen kansainyhteisön.
Kilpailun alku sisälsi kehnoa säätä ja kireästi ralliin suhtautunutta virkavaltaa
Marraskuun 24. päivänä 1968 lontoolaiset kerääntyivät katujen varsille seuraamaan Lontoo-Sydney rallin intervallein tapahtunutta starttia ja toivottamaan hurraa-huudoin omille autokunnilleen menestystä. Kilpailun alku sujui vauhdilla ja ongelmitta. Kanaalin ylityksen jälkeen autot kiisivät hetken kohti Pariisia, kunnes sankka sumuverho peitti Länsi-Ranskan ja näkyvyyden laskettua paikkapaikoin lähelle nollaa kilpaa ajettiin kävelyvauhtia.
Toisen päivän siirtymä Italian Torinoon ei sekään ollut helppo, sillä yöllä lämpötila oli Ranskassa laskenut reilusti pakkasen puolelle ja matkaa tehtiin jäisillä teillä. Reitin varrella riitti myös erilaisia ongelmia virkavallan kanssa, taivallettiinhan matkaa kuitenkin pääosin yleisillä teillä. Mont Blancin tunnelissa Ranskan tulli pysäytti kaikki autokunnat ja tarkasti mukana olevan valuutan määrän. Euroopan unionin vapaa liikkuvuus oli vielä 1960-luvulla kaukainen ajatus. Toisaalta, Euroopan yhdentymistä vastaanhan kilpailu oli alunperin päätetty järjestää.
Aasiassa kilpailijat kohtasivat tuulilasille heitettyjä kiviä, huonokuntoisia vuoristoteitä ja tulisia aavikkopätsejä
Muutama autokunta joutui jättämään leikin kesken jo Euroopan puolella, vaikka todelliset koitokset olivat vasta edessä. Istanbulista kohti Irania ajettaessa kuljettajia häiritsivät autojen päälle kiviä heitelleet lapset. Tuulilaseja hajosi ja pellit olivat kolhuilla Keski-Turkissa sijaitsevaan Sivaksen kaupunkiin saavuttaessa. Sivaksesta alkoi rankka 272 kilometrin nousu huonokuntoista serpentiinitietä vuorijonojen yli kohti Irania. Kilpailun kärkeen siirtyi Ford Cortina Lotus Mark II -autolla Roger Clark, joka läpäisi erittäin vaativan pätkän hämmästyttävällä 100 km/h keskinopeudella.
Turkista matka jatkui Teheraniin, jossa autot huollettiin ennen rallin pisintä erikoiskoetta, yli 2400 kilometrin siirtymää aavikoiden halki Afganistanin Kabuliin. Ensimmäisenä Kabuliin saapui australialainen Harry Firth Ford Falconilla. Erikoiskoe oli niin rankka, että reitille käytettävissä olevan ajan sisään perille pääsi vain 33 autokuntaa.
Kabulista etelään ajettaessa kilpailijoita häiritsi ja tekniikan äärimmilleen laittoi kuivasta maastosta noussut paksu pöly. Lotus Cortina Roger Clarkin kuljettamana näytti jälleen kyntensä ja saavutti Intian Delhin ensimmäisenä. Matkan varrelle mahtui myös pieni ihme, sillä niin Pakistan kuin Intiakin päätti unohtaa keskinäisen vihollisuutensa hetkeksi ja päästi autokunnat ylittämään rajan, joka oli ollut suljettuna keskinäisten kahinoiden johdosta kolme vuotta.
Viimeisen Aasiassa ajetun erikoiskokeen Delhistä Mumbaihin voitti jälleen Roger Clark Lotus Cortinallaan. Mumbaissa 72 nopeinta autokuntaa huoltojoukkoineen ahdettiin S/S Chusan laivaan ja yhdeksän päivän odotettu lepohetki laineilla alkoi.
Kenguruita ja virkaintoisia liikennepoliiseja
Perillä Australian Fremantlessa ensimmäisenä matkaan pääsi kilpailua johtanut Roger Clark, toisena Simo Lampinen Ford Taunuksella ja kolmantena Lucien Bianchi Citroën DS 21 -autolla.
Australian mantereelle saavuttaessa paikallinen poliisi pysätti peräti 26 autokuntaa ja esti matkan jatkumisen autojen reitin varrella kokemien kolhujen ja ajovalojen kunnon takia. Helpolla eivät kilpailijat poliisien kanssa päässeet myöhemminkään. Simo Lampinen sai roimat sakot ajettuaan poliisin edellä 120 km/h nopeudella. Lampisen Taunuksen takavarikoiminenkin oli lähellä.
Pian Omeon kaupungista lähdettyään Roger Clarkin Cortinasta hajosi vetoakseli. Clark yritti ostaa sopivan osan tien varrelle pysäköidystä Cortinasta. Auton omistaja kieltäytyi ensin, mutta kun hänelle selvisi kenen kanssa keskusteli, Roger Clark pääsi jatkamaan matkaa tien päälle vaihdettu vetoakseli autossaan. Perthissä autot pysäköitiin keskustan puistoon ja lähtö tapahtui Le Mans tyyliin kolmen minuutin välein.
Ironista kyllä, ensimmäisenä ongelmiin kenguruiden kanssa joutuivat muita kuljettajia koko laivamatkan Australian erikoisella faunalla pelotelleet paikalliset kuljettajat.
Voittaako kilpailun Lampinen, Clark vai Bianchi?
Kilpailu näytti loppupuolella kääntyvän kolmen kaupaksi. Mukana kärkikahinassa oli lentävä suomalainen Simo Lampinen Ford Taunuksella, Roger Clark Lotus Cotinalla ja Lucien Bianchi Citroen DS 21 - autolla.
Roger Clarkilla riitti draamaa Lotus Cortinansa moottorin kanssa männän pettäessä. Sopiva osa piti lopulta irrottaa toisen Cortina-autokunnan kulkuneuvosta. Clark pääsi takaisin kilpailuun mukaan, ohitti vaikeuksistaan sisuuntuneena Lampisen ja saavutti johtanutta Bianchia. Lampinenkin kohtasi vaikeuksia. Ford Taunuksen raidetanko petti ja kilpailun voitto karkasi käsistä.
Citroënin Lucien Bianchi näytti ajavan kohti vääjäämätöntä voittoa. Citroënin johtoportaassa oltiin voitosta jo niin varmoja, että Citroën julkaisi useassa Britannian suuressa sanomalehdessä mainoksen, jossa juhlistettiin ranskalaisten voittoon päättynyttä maratonrallia. Vain 150 kilometriä ennen maaliviivaa kaikki kuitenkin muuttui silmänräpäyksessä.
Järjestetty kolari ja yllätysvoittaja
Yleiseltä liikenteeltä suljetulla osuudella Bianchi kiisi kohti Sydneytä, kun yhtäkkiä mutkan takaa vastaan tuli Mini. Autoilla olisi Bianchin sanojen mukaan ollut hyvin tilaa kiertää toisensa, mutta Mini tuli vääjäämättömästi keskellä tietä kohti Citroën DS:n keulaa. Raju nokkakolari ja paha loukkaantuminen päätti Bianchin matkan.
Vastaantullutta Miniä ajaneella kuljettajalla oli autossaan tuohon aikaan ilmailun ulkopuolella erittäin harvinaiset nelipisteturvavyöt. Edes maratonralliin osallistuneilla Citroëneilla ei vastaavia kilpavöitä autoissaan ollut. Niinpä Bianchi epäili alusta asti kolaria järjestetyksi. Vahvistusta epäilyille ei kuitenkaan koskaan saatu.
Lampisen ja Clarkin kärsittyä ongelmista autojensa tekniikan kanssa, toiseksi oli noussut BMC Austin 1800 kuljettaja Paddy Hopkirk ja kolmanneksi Rootes Motors Groupin Hillman Hunterilla tasaisen varmasti matkaa taivaltanut Andrew Cowan.
Ensimmisenä Bianchin onnettomuuspaikalle saapunut Hopkirk pysähtyi auttamaan loukkaantuneita kilpakumppaneitaan. Päätös pysähtyä merkitsi Hopkirkille rallin voiton menettämistä. Hopkirkin perässä ajanut Andrew Cowan jatkoi onnettomuuspaikalta matkaa nähtyään tilanteen olevan hallinnassa. Perillä Sydneyssä maaliviivan suuren yleisömassan keskellä ylitti ensimmäisenä Hillman Hunter. Daavid oli voittanut Goljatit.
Hunterin tähtihetki jäi lyhyeksi
Vuoden 1968 Lontoo-Sydney maratonrallista tuli Detroitin autojätin Chryslerin vain vuotta aiemmin ostaman, brittiläisen Rootes Motorsin juhlaa. Kilpailua suunnitellessaan Daily Expressin toimituksessa yksi tavoitteista oli ollut brittiläisen insinööritaidon esittely ja autoteollisuuden viennin kasvattaminen kaikkiin niihin maihin, joiden halki reitti kulkisi.
Lontoossa oltiin varmoja Roger Clarkin kuljettaman Ford Cortina Lotuksen voitosta. Australiassa odotettiin paikallisen Ford XT Falcon GT:n juhlia, Ranskassa uskottiin menestyksekkään Citroën DS:n vievän pisimmän korren. Hillman Hunterin menestykseen ei uskottu missään. Kukaan ei ollut osannut varautua siihen, että pieni Rootes kaataisi autoteollisuuden jättiläiset. Ei edes auton valmistaja itse.
Markkinointimateriaalia ei Hillman Hunterista ollut valmiina. Australiassa Hunterista oli esitelty GT-versio vain kaksi päivää ennen maratonrallin voittoa, mutta autoja oli valmiina vain muutama yksilö, eikä tuotanto mitenkään pystynyt vastaamaan hetkessä räjähtäneeseen kysyntään. Hunterin tähtihetki julkisuudessa jäi lyhyeksi.
Parempi ilman kuin Hillman
Rootes Group esitteli ylemmän keskiluokan markkinoille suunnitellun neliovisen sedanin syksyllä 1966. Auton nimeksi 1,7-litraisella moottorilla varustettuna tuli Hillman Hunter ja pienemmällä 1,5-litraisella moottorilla valmistettu karvalakkimalli sai mallinimen Hillman Minx.
Hillman oli Suomen teillä yleinen malli 1950- ja 1960-luvuilla. Brittiläisen imperiumin murtuessa myös Hillmanin laatu alkoi murentua. Erityiseksi ongelmamalliksi osoittautui Hillman Imp. Kansan suussa Hillmanista ja Impistä syntyikin monta nimiväännöstä auton surkeasta laadusta muistuttamaan. Niinpä Hillmania maahantuonut Wihuri-yhtymä yritti aloittaa puhtaalta pöydältä ja vaihtaa merkin nimeksi Sunbeam.
Museorekisteröity 1973 Sunbeam Hunter DL 1725
Viime kesänä Malmin lentoasemalle ajaessani viereiselle kaistalle uudehkon saksalaisen ylemmän keskiluokan ajoneuvon viereen liikennevaloissa ilmestyi hienokuntoinen, vihreä, ylemmän keskiluokan tarpeisiin suunniteltu Hillman (Sunbeam) Hunter. Valojen vaihduttua Hunter katosi horisonttiin yllättäen rivakasti, ottaen huomioon auton 1,7-litraisen moottorin tehovarannot. Itse jäin jumiin valkoisen saksalaisen farmarin perään, enkä enää Kehä I:llä Hunteria onnistunut tavoittamaan.
Onneksi sama auto osui kameran linssiin myöhemmin jenkkiautojen välistä kiitoradalle pysäköitynä. Hunterin, jättiläisten kaatajan, muotoja ja brittiläisen insinööritaidon teknisiä ratkaisuja ihmetellessä silmä laski autoon asennettuja lukuisia aikakauteen ja tyyliin sopivia lisävarusteita. Niitä on paljon. Elokuun lämpimässä auringonlaskussa huomaan pohtivani näyttävätkö kaikki 1960-luvun ylemmän keskiluokan ajoneuvot aikalaistensa silmissä samalta, vai onko se vain meidän 2020-luvun ylemmän keskiluokan ajoneuvojen taakse juuttuvien ongelma.
Oli miten oli, vihreä Hillman Hunter erottuu edukseen minkä tahansa marketin parkkipaikalla vertaistensa nykyautojen joukosta. Onneksi tällainenkin yksilö on teräspaalaimen leuoilta säästynyt.
Teksti ja Sunbeamin kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
