Aamiainen on katettu hevosvoimilla!
Kuvaraportti: Sportscar Breakfast Club, 2/2020
Urheiluautojen aamiaisbrunssi Tuusulan Gustavelundissa
Wheelsin palautelomakkeen kautta tipahti pyyntö lisätä Sportscar Breakfast Club -aamiaiset tapahtumakaltenteriin. Tapahtuma oli minulle kokonaan vieras, joten päätin käydä Tuusulassa selvittämässä mistä tässä kaikille urheiluharrastajille ja urheiluautojen faneille tarkoitetusta kokoontumisajosta on kyse. Tuusulanjärven rannalla sijaitsevan hotelli Gustavelundin pihalla olikin yllättävän paljon nähtävää urheiluautoista kiinnostuneelle.
– Brittisportit –
1953 Jaguar XK120 SE Fixed Head Coupé
Britannian nousu urheiluautoilun suurvallaksi
Britanniasta tuli urheiluautojen valmistuksen suurvalta toisen maailmansodan jälkeen. Perustus nopeiden brittiautojen maailmanvalloitukselle oli toki valettu jo paljon aiemmin 1920- ja 1930-luvuilla. Maailmansotien välissä autot olivat vanhalla mantereella ja saarivaltakunnassa luksustuotteita, joita tavallisen perheen vuosituloilla ei ollut mahdollista hankkia. Britanniassa haluttiin tuoda urheilulliset ajoneuvot muidenkin kuin ketunmetsästyksessä kunnostautuneiden kartanonherrojen ja ylempien yhteiskuntaluokkien ulottuville. Autonvalmistajista mm. Alvis ja Riley suunnittelivatkin ylellisten autojen ohella edullisempien mallien valmistusta jo tuotantonsa alkuvuosina.
Varhaisten Pioneerien jalanjäljissä MG esitteli vuonna 1923 Morriksen rungon pohjalle rakennetun suorituskykyisen auton, josta tuli brittiläisen urheiluauton arkkityyppi. MG:ssä oli kevyt, kapea, avoin kori, kaksi istumapaikkaa, lähes olematon eristys sumujen saarten tunnetusti kosteita kelejä vastaan ja suorituskykyiseksi viritetty vakioauton moottori. Näin sai alkunsa primitiivinen urheiluauto, jonka suorituskyky vastasi reippaasti kalliimpia eurooppalaisia kilpailijoita.
MG sai pian seuraa, sillä AC, Invicta, Morgan, Singer, Sunbeam ja Triumph kehittivät yksinkertaisen roadsterin ideaa edelleen. Kilpailu Alfa Romeota, Mercedez-Benziä ja muita vanhan mantereen merkkejä vastaan oli kovaa, mutta primitiiviset brittisportit osoittautuivat kilpailukykyisiksi niin kansainvälisissä ratakisoissa kuin rallipoluillakin.
1962 Jaguar E-Type Open Two-Seater
Brittisporteilla riitti kysyntää aina 1970-luvulle asti
MG esitteli juuri toisen maailmansodan alla T-Type ja TA Midget mallinsa. Autojen varsinainen tuotanto ja menestys sai kuitenkin odottaa sodan päättymistä, mutta mallit tasoittivat tietä britannialaisen urheiluauton lopulliselle läpimurrolle. Se tapahtui vuonna 1949, kun Jaguar esitteli kaksipaikkaisen XK120-mallinsa. XK120 oli välitön kansainvälinen sensaatio niin autonäyttelyissä kuin kilparadoillakin ja samalla automalli, jolla Britannia viimeistään ansaitsi paikkansa yhtenä maailman parhaita urheiluautoja valmistavana maana.
Brittivalmistajien voittokulku jatkui aina pitkälle 1960-luvulle saakka. Moni brittiauto oli teknisesti yksinkertaisempi, kuin eurooppalaiset kilpailijansa, mutta ne olivat onnistunut sekoitus riittävää suorituskykyä ja saavutettavissa olevaa hintalappua. Siksi pienillä ja urheilullisilla brittisporteilla riitti kysyntää ja ostajia läpi 1950- ja 1960-lukujen maailman jokaisessa kolkassa. Vielä 1970-luvun alkuvuosina tulevaisuus näytti valoisalta, mutta öljykriisi ja autojen kiristyneet turvallisuusmääräykset etenkin Amerikassa muuttivat kaiken.
1971 Triumph Spitfire Mark IV 1.5 korinvaihto-replica
Vikaherkkiä ja entistä rumempia brittisportteja
1970-luvulle tultaessa eri puolilla maailmaa herättiin vaatimaan turvallisempia ja ölykriisin myötä myös ekologisempia ajoneuvoja. urheiluautojen valmistuksen kannattavuus laski ja brittisporttien menekkiä pyrittiin paikkaamaan nopeilla muutoksilla autojen koreihin ja moottoreihin suorituskyvystä ja designista välittämättä. Lopputuloksena syntyi vikaherkkiä ja kuluttajien silmään turvapuskureineen aiempaa rumempia urheiluautoja. Roadstereiden sijaan kuluttajien mielenkiinto kohdistui turvallisempiin kovakattoisiin coupé-malleihin.
Kilpailu Euroopan markkinoilla kiristyi entisestään japanilaisten autojen rantautuessa Euroopan satamien kautta kilpailemaan sporttisten autojen ostajien punnista, kruunuista ja markoista. Lopullisen niitin brittisporttien arkkuun löivät kuitenkin britit itse. Ammattiliittojen lakkoilevat teollisuustyöläiset ja yleiseksi vitsinaiheeksi muodostunut brittivalmistajien laaduntarkkailu teki pienten autonvalmistajien toiminnasta eloonjäämiskamppailua. Hallituksen aputoimista huolimatta MG sulki perinteikkään Abingdonin tehtaansa loppuvuonna 1980 ja Triumph Spitfiren valmistus Canleyssä loppui MG:n esimerkkiä seuraten vielä saman vuonna.
1980-luvulle tultaessa brittiläisen autoteollisuuden kultaisista vuosikymmenistä oli jäljellä vain haalistunut muisto. Lopulta vain Jaguar selvisi jotakuinkin ehjin nahoin, joskin senkin omistus on kulkenut Fordin kautta intialaiselle Tatalle.
Brittisportin omistaja tietää, että jokapäiväinen autoilu voi olla nautinto
Brittisporttien tarinan päätös ei ehkä ollut kaunis joutsenlaulu, vaan hidas ja tuskallinen kuolema, mutta se ei toki himmenä sitä tosiasiaa, että omana aikanaan brittisportit olivat edelläkävijöitä, jotka tarjosivat tavalliselle työmiehelle mahdollisuuden omistaa monen mielestä täysin turha, epäkäytännöllinen ja tarpeeton pieni avoauto hyvillä ajo-ominaisuulla ja tehokkaalla moottorilla. Ihan vain siksi, että jokapäiväinen autoilu voi olla nautinto.
1973 Jensen Interceptor III 440cid High Deck Big Block V8
1964 Austin-Healey 3000 MkIII
– Italialaiset urheiluautot –
1977 Ferrari 400 Automatic V12
1975 Alfa Romeo 1600 GT Junior
1971 Fiat 850 Spider Sport
1992 Maserati 2.24v [Biturbo]
– Saksalaiset urheiluautot –
1979 Porsche 911 "Speedster"
1987 BMW E24 628CSi
– Amerikkalaiset urheiluautot –
1936 Auburn Boattail Speedster 852SC replica
1988 Pontiac Fiero Formula Coupe 173cid V6
Fierosta oli tarkoitus tulla Pontiacin oma Corvette
Vuosikymmenten varrella Corvette-julisteet ovat koristaneet monen lastenhuoneen seiniä ja high school nuoret ovat astronauttien esimerkin mukaisesti haaveilleet Corvettesta ensiautonaan. Corvette kiillotti Chevroletin sädekehän ja teki merkistä tavoittelemisen arvoisen menestyksen mittarin.
1970-luvun lopulla General Motorsin hallituksen tammipöydän ympärillä Pontiac-merkin ympärille haluttiin luoda samanlaista taikuutta. Tästä lähtökohdasta syntyi Pontiac Fiero, kaksipaikkainen keskimoottorinen urheiluauto, jonka viisi vuotta kestänyt valmistus käynnistyi vauhdikkaasti, mutta päättyi lopulta onnettomasti kovaan kilpailuun, laatuongelmiin ja nopeasti hiipuneeseen kysyntään.
Pontiac Fiero oli innovatiivinen amerikkalainen urheiluauto
Pontiac Fieroa valmistettiin vuosina 1984-1988, mutta mallin suunnittelu alkoi "Project Pegasus" nimellä jo edellisen vuosikymmenen puolella. Tavoitteena oli valmistaa arkikäyttöön sopiva kaksipaikkainen urheiluauto muodikkaalla keskimoottorilla. uuden mallin lopulliseksi nimeksi valikoitui Fiero, joka espanjaksi tarkoittaa villiä ja italiaksi ylpeää. Mallinimessä voi nähdä mielikuvia erään italialaisen autonvalmistajan huomattavasti kalliimmista keskimoottorista urheiluautoista.
Fieron valmistuksessa käytettiin useita edistyksellisiä innovaatioita. Auton paino pidettiin kurissa polymerikomposiitista valmistetuilla korinosilla. Komposiittipaneeleita teräsrungon päälle kiinnitettiin kaikkiaan 13 kappaletta Fieron muotojen esiin loihtimiseksi. Viihtymiseen kiinnitettiin huomiota integroimalla ensimmäisenä maailmassa istuinten niskatukiin kaiuttimet.
Pinnan alla edistyksellisyys sai väistyä säästeliäisyyden tieltä. Voimansiirto lainattiin Chevtolet Citationista, etujousitus Chevrolet Chevettestä ja takajousitus Pontiac Phoenixista. Sivupeilit otettiin sellaisinaan Pontiac Firebirdistä.
Pontiac Fieroja syttyi ajaessa tuleen
Viiden vuoden aikana Pontiac Fieroa valmistettiin 370 168 kappaletta. GM:n tiedotteen mukaan niistä 260 syttyi tuleen. 120 tapauksessa moottoripalo syttyi ajon aikana. Ongelmat koskivat erityisesti ensimmäisen malllivuoden autoja. Ei siis ole ihme, että Fieron hyvin alkanut tarina sai oikeusjuttujen luvatussa maassa ikävän lopun.
GM:n David Hudgens totesi Fieron laatuongelmista: "Jos Fieroa ajaa aggressiivisesti, eikä vaihda öljyä tarpeeksi usein tai seuraa öljyn määrää, vaan antaa öljyn kulua loppuun, voi moottorin kiertokanki murtua. Tästä voi seurata moottoripalo. Öljyn riittävän määrän seuraaminen on auton omistajan vastuulla."
Fierosta ei tullut Pontiacin pelastaa, mutta siitä tuli haluttu custom-aihio
Pontiacin omaa Corvettea Fierosta ei koskaan tullut. Fieron japanilainen kilpailija Toyota MR2 veti lopulta pidemmän korren, vaikka aluksi näyttikin, että Fiero myy reippaasti Toyotaa paremmin. Innovatiivisuutensa ja keskimoottorinsa ansiosta autosta on vuosien varrella tullut keräilykohde ja customaihio. Moottoritilaan mahtuu pienin muutoksin V8-pikkulohko ja Fieron lyhyen pohjalevyn päälle on saatavissa useita Ferrari- ja Lamborghini replica-koreja. Onneksi kaikkia Fieroja ei ole pilkottu wannabe-Ferrareiksi. Parhaimmillaan auto on mielestäni alkuperäisenä amerikkalaisena keskimoottorisena urheiluautona.
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
