Liikehuoneistojen kylttejä ja pakettiautojen mainostekstejä maalanneelta isältään pinstriping taidot jo kymmenvuotiaana oppinut Von Dutch on yksi Kustom kulttuurin ja autojen erikoismaalaamisen varhaisista vaikuttajista. Toinen merkittävä 1950-luvulta asti vaikuttanut pinstriping artisti on Korean sodan aikana Saksassa palvellut ja siellä paikallisten moottoripyöräharrastajien pinstraippaamista seuranneena alalle innostunut Dean Jeffries.
Sekä Von Dutch että Dean Jeffries hallitsivat ”Modern Striping” -nimellä tunnetun uuden maalaustekniikan, joka autojen kustomoinnissa on edelleen käytössä. Alan suurinta nimeä heistä kummastakaan ei lopulta tullut. Se titteli kuuluu mestareiden työtä polkupyöränsä satulassa istuen tuntikausia seuranneelle nuorelle miehelle, josta tuli autojen customoinnin ja erikoismaalaamisen todellinen legenda. Tuon nuoren miehen nimi oli Larry Watson ja tämä artikkeli on hatunnosto Watsonin merkitykselle Kustom kultuurin kehittäjänä ja hänen muistolleen.
Polkupyörällä liikkunut nuori Larry Watson oli tuttu näky Larry Barris Kustoms koripajan pihalla. Watson seurasi suosikkinsa Von Dutchin työskentelyä aina kun siihen tarjoutui tilaisuus. Ensimmäisen oman autonsa, 1950 Chevroletin saatuaan, koripajan pihalla norkoilu jäi vähemmälle. Eräänä päivänä Larryn ystävä Gary McNaught tuli hänen talolleen ja kysyi lähtisikö Larry Barris Kustomsiin katsomaan, kuinka Von Dutch pinstraippaa Johnny Zupanin 1949 Mercuryn. Tottakai Larry lähti.
Kaverusten yllätykseksi äkkipikainen Von Dutch oli pakannut tavaransa ja lähtenyt esikaupunkialueelle perustettuun ”The Scary Arab’s” kustompajaan. Barrisin pajalla Mercuryn pinstraippaamista oli aloittamassa pikavauhtia hätiin kutsuttu nouseva kyky Dean Jeffries. Larry seurasi aikansa Jeffriesin työskentelyä, hyppäsi sitten pajan aidan yli ja kysyi Jeffriestiltä mistä tämä osti pensselinsä. Jeffries tokaisi ärtyneenä vastaukseksi:”Miksi haluat tietää? Aitko viedä työpaikkani?” Larry vastasi, että hän halusi vain straipata oman autonsa. Useista pyynnöistä huolimatta Jeffries ei suostunut paljastamaan Larrylle pensseleidensä ostopaikkaa.
Dean Jeffriesin käytöksstä tuohtuneena Larry meni paikalliseen taideliikkeeseen, osti sieltä pussillisen pensseleitä ja jatkoi matkaansa Jacksonin maalikauppaan, josta mukaan tarttui kuparimaalia. Seuraavat kaksi päivää 16–vuotias Larry pinstraippasi omaa 1950 Chevroletiaan. Kun auto oli valmis, Larry antoi Chevroletille nimeksi ”The Grapevine” ja lähti paikallisen high school nuorison suosimaan Bellflower Clock Drive-In kahvilaan.
Kahvilan parkkipaikalla iso joukko uteliaita kerääntyi Watsonin auton ympärille. Kaikki ihmettelivät miten ihmeessä Larryllä oli ollut varaa Von Dutchin pinstraippaukseen. Larry kertoi tehneensä kaiken itse, mutta kukaan ei uskonut häntä. Ei, vaikka hän oli omakätisesti signeerannut auton. Larry oli epäilijöiden mukaan vain maksanut Von Dutchille tarpeeksi, jotta tämä oli suostunut maalaamaan auton kylkeen Larryn nimen.
Larryn kanssa samaa high schoolia käynyt Harvey Budoff oli yksi niistä nuorista, jotka eivät uskoneet Larryn maalanneen autoaan itse. Harvey halusi paljastaa Larryn bluffauksen ja pysäköi autonsa muutamaa päivää myöhemmin koulun jälkeen Larryn pihatielle. Harvey vaati Larrya todistamaan pinstraippaajan taitonsa customoimalla 1950 Fordinsa. Larry oli juuri parahiksi onnistunut saamaan tietoonsa mistä Von Dutch osti pensselinsä ja muut maalaustarvikkeensa ja teki työtä käskettyä. Niinpä Harvey Budoffin 1950 Fordista tuli ensimmäinen auto, jonka Larry Watson pinstraippasi asiakkaalle.
Auton korilinjojen parhaita puolia korostava scallop-maalaus, häivytykset, pitsit, varjot, pinstraippaus, liekit, candy-värit ja flake – Larry Watson otti haltuunsa vanhat tekniikat ja kehitti lisäksi uusia villejä maalaustekniikoita ja -kuvioita. Vuonna 1957 high schoolista valmistuttuaan Larryllä oli jo niin paljon töitä autojen customoinnin parissa, että hän avasi oman Watson’s House of Style -automaalaamon. Larryn maalaamo oli sopivasti Los Angelesissa, joten pian hänellä oli asiakkainaan useita tunnettuja autonrakentajia ja julkisuuden henkilöitä, joiden luomuksia Watson maalasi – monet niistä useaan kertaan.
Polttomoottoreita on viritetty yhtä kauan kuin niitä on valmistettukin. Pennsylvanialaisille Judsonin veljeksille tehoa ei ollut koskaan liikaa. Miehet valmistivat aluksi maatilan hoitoon tarkoitettuja koneita ja laitteita, mutta 1940-luvun lopussa veljekset alkoivat myydä Fordin lättäpäämoottoreiden virittämiseksi remmiahdinsarjoja. Vaikka kauppa kävi, todellista läpimurtoa Judsoneiden oli odotettava vielä kuplavolkkarin maailmanvalloituksen alkuun asti.
Volkkarin ilmajäähdytteiseen moottoriin oli Euroopassa jo varhain tarjolla erilaisia virityssarjoja useilta valmistajilta, esimerkiksi saksalaiselta Oettingerilta. Viritysosilla moottorin puristussuhdetta, polttoaineen syöttöä, tilavuutta tai kierrosherkkyyttä saatiin parannettua ja moottorin tehoa lisättyä. Volkkarin bokseri ei kuitenkaan ole koskaan ollut mitään kierrosmoottori. Pahimmillaan tehonlisäys syntyi kestävyyden kustannuksella.
Judsonin remmiahdin ei laajentanut moottorin luontaista kierrosaluetta, vaan tarjosi enemmän tehoa läpi Volkswagenin bokserin normaalin kierrosalueen. Näin Judson Supercharger ei rasita moottoria enemmän kuin Volkswagenin insinöörit sen suunnittelivat kestävän. Testeissä Judsonin ahtimen tarjoama tehonlisäys oli 25-50% välillä autosta riippuen. Judsonin veljekset itse olivat niin varmoja tuotteensa erinomaisuudesta, että mainostivat sitä ”32% lisää tehoa tai rahat takaisin” -mainoskampanjalla.
Judsonin ahdin toimi myös käytännössä. Road and Track -lehti testasi ahtimen syyskuun 1957 numerossa. Ahdetun kuplavolkkarin huippunopeus kasvoi 13,8 mailia tunnissa ja kiihtyvyys nollasta sataan hoitui peräti kymmenen sekuntia nopeammin kuin vakiona. Ahtimesta oli hyötyä etenkin tavallisessa päivittäisessä ajossa, sillä se lisäsi vääntöä sopivasti kierrosalan keskivaiheilla.
Johan Gröndahlin näyttävän rantakirpun pohjana on vuosimallin 1967 Volkswagen VW1500. Auto on siis jo alunperin varustettu tehtaalla tehokkaammalla 1500-kuutioisella moottorilla, nelipulttisilla vanteilla ja etuakselin levyjarruilla. Kirppuun asennettu 1200-kuutioinen moottori Judsonin ahtimella tuottanee tehoa suurin piirtein saman verran kuin alkuperäinen konekin – tai kenties hieman enemmän. Eikö olisi ollut halvempaa ja järkevämpää virittää alkuperäistä konetta? Olisi varmasti, mutta lopputulos ei olisi ollut läheskään näin maukas!
Pastellisävyt, graafiset elementit, avaruus- ja fantasiateemat, vauhtiraidat ja tarrat valtasivat custom-autot 1980-luvulla. Jotkut yhdistelivät onnistuneestikin Watsonin-tyyliä uuteen tietokoneajan muotiin, mutta kahdeksankymmentäluvulla kaikki entinen näytti vanhentuneelta. Erikoismaalarit loihtivat entistä villimpiä maalipintoja ja plyysi löysi tiensä auton sisätilojen kaikille pinnoille.
TV- ja elokuvamaailmassa työskennellyt ja mm. McGyver-sarjassa esiintynyt Larry Watson palasi 1980-luvulla takaisin autojen pariin. Hän ehti nähdä kehittämiensä maalaustekniikoiden renessanssin 1990-luvulla Amerikan länsirannikolla nopeasti kasvaneiden Hip hop ja G-Funk kulttuureiden ja niihin liittyneiden Lowrider-autojen myötä. Snoop Dogg, Warren G ja monet muut supertähdet esittelivät taidokkaasti Watsonin opein maalattuja Lowrider-autoja musiikkivideoissaan.
Larry Watson maalasi ja kiersi tapahtumia aina kuolemaansa asti kesään 2010.
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
American Car Show:ssa oli tänä vuonna useita mielenkiintoista ajoneuvoa. Pitkään osana näyttelyä olleet tuning-autot eivät allekirjoittanutta juuri kiinnosta, joten otin innolla vastaan uutisen klassikoautojen omasta Classic Car Show -osastosta Messukeskuksessa. Eikä Messukeskuksesta tarvinnut poistua pettyneenä, sillä yksi tapahtuman ehdottomista helmistä löytyi klassikkohallin hämärästä.
Kulunutta klikkiotsikkoa "uskomaton latolöytö" on mainoksia pursuavilla autoaiheisilla sivustoilla viljelty jo liiaksi asti, joten jätin sanat tämän otsikosta pois. Harmi sinänsä, sillä tämä ihmeellisen hyväkuntoinen American Car Show:ssa esillä ollut Suomi-Dodge on kirjaimellisesti uskomaton latolöytö.
Dodgen siviiliautojen tuotanto pääsi toisen maailmansodan taistelujen päätyttyä käyntiin vuoden 1945 lopulla. Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kaikista kulutustavaroista oli pulaa, mikä merkiksi myyjän markkinoita. Kaikki meni kaupaksi, mikä tehtaissa saatiin tuotettua.
Tämä ei jäänyt autonvalmistajiltakaan huomaamatta, joten sotaa edeltäneitä malleja myytiin kaikista mahdollisista puutteistaan huolimatta sellaisenaan. Myös Dodge myi käytännössä vuoteen 1948 saakka muotoilultaan vain faceliftattuja vuoden 1942 automalleja.
Vuonna 1946 Dodgen mallistossa oli periaatteessa kaksi automallia, mutta käytännössä kyse oli saman auton kahdesta erilaisesta varustetasosta, joita myytiin Dodge Deluxe ja Dodge Custom -mallinimillä. Molemmissa oli moottorina sama kuusisylinterinen rivimoottori.
Deluxe oli nimestään huolimatta Dodgen perusmalli. Autoa myytiin kaksi- ja neliovisena kuusipaikkaisena sedanina sekä kaksiovisena kolmepaikkaisena coupe-mallina.
Kalliimpaa ja paremmin varusteltua Customia myytiin niin ikään kaksi- tai neliovisena sedanina, twin sedanina, kaksiovisena coupena ja viisipaikkaisena convertible-avoautona. Malliston huipulla oli vielä Dodge Customin kallein malli, pidemmällä akselivälillä varustettu neliovinen ja seitsemänpaikkainen sedan.
Perusmallit oli hinnoiteltu 1229 ja 1339 dollarin hintahaarukkaan. Customeista oli maksettava 1384 ja 1743 dollarin väliin sijouttuneita hintoja. Kaikkien mallien virallinen mallimerkintä oli Series D-24.
Mallivuodelle 1946 Dodgen tekniikkaan tehtiin pieniä parannuksia verrattuna aikaisempiin sotaa edeltäneisiin malleihin, vaikka ulkoisesti auto pysyi saman oloisena. Suurin uutinen oli ennen sotia esitelty, mutta sodan jalkoihin jäänyt Chryslerin All Fluid Drive -vaihteisto, joka oli tärkeä askel täysautomaattisen vaihteiston kehitystyössä. Chryslerin Fluid Drive -järjestelmässä vauhtipyörä korvattiin toimintaperiaatteeltaan momenttimuunninta vastaavalla nestekytkimellä, jolla kolmiportaisesta manuaalivaihteistosta saatiin puoliksi automaattinen.
Vuodelta 1934 peräisin ollutta 203cid (3772cm3) moottoria parannettiin uudella imusarjalla. Männät valmistettiin alumiiniseoksesta ja pinnoitettiin kestämään paremmin puristusta. Männänrenkaita oli neljä, joista ylimmät kaksi olivat nekin pinnoitettuja. Myös venttiilien istukoita ja ohjureita parannettiin venttiilirikkojen välttämiseksi. Samalla uusittiin starttimoottori, joka pyöritti moottoria kojelautaan sijoitettua nappia painamalla.
Kohonneiden suorituskykyarvojen (102hv ja 250Nm) vastineeksi myös jarrujärjestelmää parannettiin. Nyt Dodgessa oli vakiona kuusisylinteriset nestetoimiset jarrut, joilla jarruttamiseen tarvittiin vain kolmasosa sotaa edeltäneiden mallien poljinvoimasta. Etujarrujen sylinterit vaihtuivat kaksimäntäisiin ja jarruvoiman tasaisemmalla jakamisella jarruhihnojen kulumista saatiin vähennettyä.
Sähköongelmista, vuodoista ja kulumisesta päätettiin päästä eroon paistamalla auton johtosarja tehtaalla uunissa kutistesukan sisään. Johdotusta myös yksinkertaistettiin ja lyhennettiin paremman radiokuuluvuuden varmistamiseksi.
Dodgen tankkiin asennettiin sodan jälkeen Oilite-bensiininsuodatin, joka periaatteessa puhdisti itse itsensä huuhteluperiaatteella polttonesteen lainehtiessa ajon aikana tankissa puolelta toiselle. Dodgen myyntiesitteen mukaan keksintö oli testattu rankoissa olosuhteissa armeijan ajoneuvoissa ja se oli Chryslerin mukaan ainoa bensiininsuodatin, joka täytti Yhdysvaltain armeijan vaatimukset pölyn ja muun lian suodattamiseksi polttonesteestä. Oilite-filtteriä käytettäessä aiemmin bensapumpun yhteyteen asennettu lasinen sedimenttikuppi voitiin jättää tarpeettomana pois.
Myös öljynsuodatin uudistettiin tehokkaammaksi ja helposti vaihdettavaksi suodatinelementiksi, jonka vaihtaminen maksoi vain kolmanneksen entisestä. Uusi suodatin osoittautui myös käytännössä toimivaksi ratkaisuksi entistä tehokkaamman öljypumpun parina.
Auton sisätiloissa kojelaudan valaistusta muutettiin kirkkaammaksi ja samalla vähemmän heijastavaksi. Ohjauspyörään lisättiin uusi äänimerkin koristerengas ja merkki ratin keskiöön. Kojelautaa hallitsevan nopeusmittarin voitelu hoitui öljyttävällä sydänlangalla. Muoviset katkaisimet asennettiin omaan paneliinsa kojelaudan keskelle, jotta kojelaudasta saatiin muotoiltua harmonisen symmetrinen kokonaisuus – etenkin lisävarusteena myydyllä kellolla varustettuna. Muita lisävarusteita olivat lämmityslaite, radio ja peruutusvalot.
Vuonna 1946 Dodgen autoja myytiin 156 080 kappaletta ja merkki saavutti kunnioitettavan viiden miljoonan myydyn ajoneuvon rajanpyykin. Sen markkinaosuus Yhdysvalloissa oli 7,4%.
Ainakin yksi avokattoinen lippulaiva malli päätyi jo uutena Suomeen. Iso kiitos auton omistajalle Leo Männistölle Dodgen esittelystä. Auton todellinen kunto oli vielä America Car Showssa arvoitus, sillä se on tuotu käytännössä suoraan ladosta Messukeskukseen näytille. Auton koko tarinan toivottavasti kuulemme mahdollisimman pian.
Jokainen tekee tietysti omistamalleen autolle mitä haluaa. Dodge olisi varmasti hieno laite täysin entisöitynä, mutta ajan haalistamaa maalipintaa ja alkuperäisyyttä arvostavana toivoisin tämän auton näkeväni vielä Fredan mukulakiviä kuluttamassa mahdollisimman alkuperäisessä kunnossa ylpeästi vuosien patinaa kantaen. Löytö on merkittävä pala Suomen ajoneuvokulttuuria ja on joka tapauksessa hienoa, että se on tuotu päivänvaloon ja autoharrastajien ihmeteltäväksi.
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
Kansikuvan auto on Mercury Cyclone Spoiler II, vuoden 1969 NASCAR-sarjan luokitusauto, Cale Yarborough Special. Autoja valmistettiin yhteensä 351 kappaletta ja 40 niistä on ilmeisesti jäljellä. American Car Showssa näytteillä ollut auto on ilmeisesti ainoa yksilö Euroopassa.
Autossa on käsityönä tehdaslinjalla NASCAR:n vaatimua vastaavaksi muutettu kori. Keulaa on madallettu ja jatkettu 4" aerodynamiikan parantamiseksi. Helmalinjaa on nostettu 1", jotta auton alustaa on sääntöjen puitteissa voitu madaltaa saman verran. Etupuskuri on muokattu Ford Fairlinen puskurista ja maski Cobrasta.
Moottorina autossa on Robert Pond Racingin täysalumiininen 482cid Ford FE sideoiler ProSystems kaasuttimella ja MSD:n sytytyksellä. Moottori tuottaa 635hv tehon ja yli 800Nm väännön.
Lue lisää Mercurystä ja muista Aero Wars -autoista: Aero Warriors – NASCAR-sarjan hullut vuodet 1969 ja 1970.
Lue lisää: Gasserit Hot rod -harrastuksen ytimessä
Bricklinistä on Wheelsissä ollut juttua, lue artikkeli täältä!
Lue lisää: Don Yenko – Chevroletin oma Carroll Shelby
Lue lisää: Harley-Davidson – amerikkalainen unelma
Lue lisää: Cafe Racer – Hot rod -kulttuurin eurooppalainen versio
Lue lisää: 10 faktaa ensimmäisestä Corvettesta
American Car Show on tänä vuonna auki perjantaista 30.3. sunnuntaihin 1.4. päivittäin klo 10-18. Raportti täydentyy vielä messuvideolla lähipäivinä.
Tästähän se ajokausi taas alkaa!
Teksti ja kuvat: Wheels.fi / Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0 [CC-BY-40]