The Flying Finndian – satavuotias Board track racer replica
Moottoriurheilun historian tappavin kilpailumuoto
Valtava pino paksuja puisia lankkuja. Parikymmentä jarrutonta, kaikesta ylimääräisestä painosta ja turhasta riisuttua moottoripyörää. Nahkaisiin suojavarusteisiin pukeutuneita nuoria miehiä ajolasit otsallaan valmiina ottamaan toisistaan mittaa viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Kiehuvan murhakupolin reunoilla mylvivä, pakokaasujen katkusta, moottoriöljyn hajusta ja ulkokaarteessa vaanivasta kuolemasta huumaantunut yleisö. Kaikkea tätä oli puisilla ovaaliradoilla ajettu Board track racing, moottoriurheilun historian tappavin kilpailumuoto.
Ensimmäinen massatuotettu amerikkalainen moottoripyötä, Indian, tuli markkinoille vuonna 1901. Toinen amerikkalainen legenda, Harley-Davidson sai ensimmäisen pyöränsä myyntiin vuonna 1903. Moottoripyörillä on ajettu kilpaa niin kauan kuin pyöriä on ollut olemassa. 1910-luvulle tultaessa moottoripyörien tekniikka kehittyi ja huippunopeudet alkoivat nousta. Sora sai kyytiä rohkeiden kuljettajien kiertäessä viritetyillä pyörillään kilpaa kylien ja kaupunkien läheisyyteen raivatuilla pinnoittamattomilla radoilla.
Moottoriurheilulle pyhitettyjen areenoiden rakentaminen
Nopeiden moottoripyörien lisäksi tarvittiin vielä ripaus bisnesälyä ja amerikkalaisen unelman tavoittelua, jotta moottoriurheilusta saattoi kehittyä suuren yleisön lempilaji. Muutama kisäjärjestäjä ymmärsi, että siirtämällä moottoripyöräkilpailut avoimelta kilparadalta suljetulle areenalle ja maksamalla voittajille suuria palkintorahoja, kilpailuista tulisi mielenkiintoisempia, kuljettajista sankareita ja yleisön rahat olisi huomattavasti helpompi kerätä parempiin taskuihin.
Puu valikoitui moottoriareenoiden raaka-aineeksi, sillä se oli halpaa ja puuta oli paljon saatavilla. Ensimmäinen puinen motordrome-kilparata katsomoineen rakennettiin Kalifornian Playa del Rayhin. Radan muodot kopioitiin Ranskassa ja muualla Euroopassa yleisiltä velodromeilta. Radan kummassakin päässä oli 25-60 asteen kaarre, joka mahdollisti radan kiertämisen jarruttomilla kilpapyörillä kaasu pohjassa, ainakin mikäli kuljettajan kantti kesti ja pyörä pysyi kumin ja moottoreista vuotaneen öljyn liukastamassa radan pinnassa kiinni.
MP20-näyttelyn helmi: The Flying Finndian
Yksi MP20-näyttelyn kirkkaimmista helmistä löytyi Petrol Circus Custom Bike Show -alueen nurkasta MP-lavan lähettyviltä. Ensisilmäyksellä useimmat näyttelyvieraat tunnistavat pyörän noin satavuotiaaksi Indianiksi, mutta kaikki ei ole aivan sitä miltä näyttää. Varkaudesta näyttelyyn saapuneen Indianin omistaja Pekka Sikanen vastaili innokkaasti ihmisten kysymyksiin. Kysyin Pekalta onko pyörä rakennettu aidosta Suomi-Indianista. Vastaus yllätti.
- Tämä pyörä on puhtaasti rakennettu tuon moottorin ympärille. Moottori on Wandamotorsilta. Se on alunperin venäläinen apumoottori, mutta Kiinassa näitä tehdään useassa tehtaassa. Moottoreilla on ilmeisesti kaksi myyjää on täällä Suomessa, Pekka Sikanen kertoo.
Eli alussa oli vain apumoottori?
- Kyllä, sain moottorin kaverilta lahjaksi ja mietin, että mitä tuon ympärille rupeaisi tekemään. Sitä pohtiessa selasin nettiä ja 1910-luvun harrikat ja inkkarit kolahtivat. Tuo tyylihän on aivan upea! - Pekka huudahtaa.
- Siitähän se lähti visio jalostumaan.
Minkä vuoden Indian pyörälle oli esikuvana?
- Kymmenluvun alkupään intiaani. Visio kehittyi aivan kuten moottoripyöränkin kehitys lähti liikkeelle. Ensin oli polkupyörän runko, johon laitettiin moottori. Runkoa vahvistettiin ja siitä alkoi kehittymään moottoripyörä, Pekka kertaa moottoripyörän ja oman intiaaninsa syntyhistoriaa.
- Niillä oli ensin sellainen malli, missä tankki oli satulan takana, mutta sen jälkeen tuli tämän tyyppinen malli. 1910-luvun vaiheilta siis, Pekka täsmentää.
Amerikka rakastui vauhtiin ja hengenvaaraan
Puisia ratoja oli halpa ja nopea rakentaa ja niitä nousikin 1910-luvun alussa kymmenittäin tyydyttämään amerikkalaisten vauhdinnälkää. Board track racingin huippuvuosina radoilla käytyjä pakokaasun katkuisia ja verentahraamia kilpailuja seuraamaan vaelsi kymmeniä tuhansia katsojia.
Parhaat kuljettajat keräsivät vuodessa yli 20 000 dollaria palkintorahoja, joka nykyrahassa vastaa reilun puolen miljoonan dollarin palkintopottia. Siksi ei olekaan ihme, että niin moni oli valmis virittämään moottoripyöriä ja uhmaamaan kuolemaa puisilla ovaaleilla.
Ruumiita alkaa kasautua radalla ja katsomossa
Vuonna 1912 Teksasin pyörremyrskynä tunnettu Eddie Hasha, yksi tunnetuimmista ja menestyneimmistä kilpailijoista, ajautui Atlantic Cityn lähellä ajetussa kilpailussa kaarteessa ulos radalta yli 160 km/h nopeudella. Hasha kuoli vammoihinsa ilmalennon päätteeksi heti maahan osuttuaan, mutta hänen neliventtiilinen Indian-pyöränsä jatkoi matkaansa yleisön sekaan holtittomasti akselinsa ympäri pyörien. Onnettomuuden seurauksena kolme nuorta poikaa ja yksi aikuinen mies sai surmansa ja kymmenen katsojaa loukkaantui.
Vain muutama kuukausi myöhemmin Kentuckyssä Odin Johnson menetti pyöränsä hallinnan ja ajautui voimalla päin lyhtypylvästä, joka halkaisi Johnsonin pyörän bensatankin kahtia. Vaurioituneen pylvään sähköjohto sytytti puuradalle levinneen bensan salamannopeasti palamaan. Seurauksena oli tulinen inferno, paniikki ja kahdeksan katsojan kuolema. Ruumita niin radoilla kuin katsomoissakin syntyi siä tahtia, että kriitikot alkoivat kutsua puisia ratoja nimellä murderdome (suom. murhakupoli).
Murhakupoleiden suosio hiipui 1920-luvulla
Radalla menestyneen Johnsonin leski omisti loppuelämänsä taistelulle board track racingin kieltämiseksi. Lesken työn tulokset olivat laihoja, mutta 1920-luvulle tultaessa moottoriurheilun historian verisin kilpailumuoto alkoi menettää suosiotaan autoistumisen myötä. Lopullisesti puuradoilla käytyjen kilpailujen aikakausi hiipui Yhdysvallat vuonna 1929 pysäyttäneeseen Suureen lamaan.
Board racingin aikakausi päättyi, monen mielestä onneksi, mutta jotain moottoripyöräilyn 1910-luvun hulluista vuosista jäi elämään. NASCAR ja Formula 1 -sarjojen tähdet kokoavat yhä edelleen suljetuille areenoille satojen tuhansien katsojien yleisön. Moottoriurheilun supertähdet tienaavaat huikeita summia ja katsomoihin ahtautuneen yleisön rahat kerätään parempiin taskuihin 1910-luvun malliin. Kuoleman uhkakin väijyy siellä jossain tietoisuuden sopukoissa, vaikka turvalaitteet tänään ovatkin aivan toista luokkaa kuin vuosisata sitten.
Suomalaista käsityötä kauneimmillaan
The Flying Finndian ei siis ole alkuperäinen Suomi-inkkari tai oikeastaan intiaani ollenkaan, mutta se on suomalaista käsityötä?
- Kyllä. En ole metallipuolen osaaja, vaan veneenrakentaja koulutukseltani. Mulla on tuossa tuo kiitostaulu kaikille, jotka ovat tässä tehneet hienon työn.
Pekka Sikanen osoittaa kädellään pyörän vieressä seisovaa taulua, johon on kirjoitettu usean yrityksen ja Pekan tuttavan nimi ja jatkaa: "Mä olen vain visioinut minkälaisen pyörän mä siihen moottorin ympärille haluan."
Miten apumoottorin ympärille syntyneestä visiosta tuli totta?
- Kaverin nurkalta löytyi poikien nuorisopyörä, josta otettiin rungon yläpuolen kaunis kaari. Rungon alapuoli on naisten 1950-luvun pyörästä. Sisäkaari on tehty sisäputkesta. Näin saatiin aito efekti aikaiseksi, eli tolleenhan se juuri tohon tyyliin meni niissä pyörissä 1910-luvulla, Pekka näyttää.
- Tein pizzalaatikosta runkoon sopivan tankin pahvimallin ja sen jälkeen sitten leikkasin pellit ja kaveri hitsasi kasaan. Siinä on monta tahoa ollut mukana, Pekka kertaa projektin vaiheita.
Tämä menee täydestä kuin väärä raha!
"Onpa hienosti rakennettu intiaani!" – oli ensireaktioni Pekka Sikasen pyörän näyttelyssä nähtyäni. Pakko myöntää, etten tunne moottoripyöräilyn historian alkuhämärän malleja niin hyvin, että olisin heti osannut sanoa pyörän olevan replica runkoaan myöten. Vaikka oikeastaanhan kyse ei ole replicasta, vaan moottoriurheilun vuosisataisen historian hulluille vuosille kunniaa tekevästä kauniista customista.
Ilmeisesti moni muukin erehtyy pitämään pyörää aitona intiaanina?
- Kyllä. Mutta siinä haetaan sitä aitoa lookkia ja on hassua, että se menee täydestä kuin väärä raha. Siinä on onnistuttu tekemään se visio, mitä se edustaa. Se ei ole suora yksi yhteen, mutta antaa sen efektin, että se vois olla! - Pekka huudahtaa.
- Pyörä on nyt kisalookissa, kun pyörä viedään kadulle, niin siihen tulee rumpuetujarru ja kissansilmä piti ottaa kanssa kisalookissa pois. Sehän jarruttaa matkantekoa! - Pekka Sikanen virnistää.
Oletko ajanut pyörällä myös kadulla vai onko The Flying Finndian vain näyttelypyörä?
- Viime kesänä tuli ajettua noin 300 kilometriä, Pekka vastaa ja tervehtii varkautelaisia kanssaharrastajia, jotka olivat tulleet kesäisellä ajolenkillä Jawallaan vastaan.
Onko pyörä valmis vai vieläkö sen varalle on suunnitelmia?
- Tämmöiset ei ole ikinä valmiita. Aina riittää tekemistä. Ketjunkiristin pitäisi tehdä jousikuormitteinen ja kaikkea pientä, Pekka vastaa.
- Aina siinä pientä parannettavaa riittää.
Wheels.fi kiittää Pekka Sikasta haastattelusta ja toivottaa nautinnollisia hetkiä pyörän rakentelun parissa ja turvallisia kilometrejä kesäisellä asfaltilla.
PS. Jos Pekka joskus lähdet testaamaan pyörää kisalookissa velodromille, niin laita viestiä, tulemme paikalle!
Teksti ja kuvat: Kai Lappalainen
Kuvien lisenssi: Creative Commons Attribution 4.0
